Etiopia sydämessä

6 Huh

Ilma on sakeana pölystä, se kutittaa nenää ja tuntuu keuhkoissa. Pölyn lisäksi ilmassa leijailee outo ruoan, lian, hien ja mausteiden hajujen sekamelska. Korvissa pauhaa rätisevä radiokanava, auton torvien äänet sekä ihmisten kiivas puhe. Aikuiset, pikkulapset, vuohet, kulkukoirat, bajajit ja ladataksit täyttävät kadut kiireettömällä liikkeellään. Tällaisena koen Etiopian, kun suljen silmäni. Sellaisena se on jättänyt jälkensä minuun ja sydämeeni.

”Onko sinne pakko toista kertaa lähteä leikkimään hengellään, kun on kerran sattunut selviämään elävänä pois?” kysyi isäni, kun kerroin, että olemme lähdössä uudestaan Etiopiaan, tällä kertaa suorittamaan projektiopintojamme. On, ihan pakko.

Sitä on vaikeaa selittää, mutta niin helppo ymmärtää siellä käytyään. Etiopia on jäänyt sydämeen, tarrannut tiukasti kiinni, eikä taida päästää irti ihan heti. Tämä tuli selväksi jo viime vuonna ollessamme Etiopiassa suorittamassa luokanopettajien laaja-alaistavaa opetusharjoittelua, sillä jo silloin alkoi mielissä kyteä haave takaisin paluusta. Vuoden aikana kehittelimme ajatusta uudesta reissusta, pohdimme matkaporukkaa ja ennen kaikkea suunnittelimme uutta projektia.

Teimme edellisen opetusharjoittelun Etiopiassa Maren kyläkoulussa tammi-helmikuussa 2013. Koulun opettajat pyysivät jo tuolloin meitä palaamaan uudestaan, ja heidän kanssaan keskusteltuamme päädyimme perustamaan projektiopintoinamme Maren kyläkoululle englannin kielen kommunikointitaitoihin painottuvan iltapäiväkerhon. Idea syntyi opettajien suunnalta, heidän käsityksestään oppilaidensa tarpeista. Etiopiassa opiskellaan 5. luokasta eteenpäin englannin kielellä, mutta käytännössä oppilaiden englannin taidot ovat niin heikot, että osa opetuksesta menee valitettavasti yli ymmärryksen, puhumattakaan oppilaiden omista kommunikointitaidoista.

Syksyllä 2013 aloimme suunnitella kerhon toimintaa, askarrella opetusmateriaaleja sekä tehdä muita käytännön järjestelyjä. Joulukuussa 2013 nousimme kuuden opeopiskelijan voimin lentokoneeseen ja suuntasimme kohti Addis Abebaa, Etiopian pääkaupunkia. Addiksesta matkustimme kuoppaisia vuoristoteitä pitkin Hosainaan, jossa asuimme seuraavat kolme viikkoa. Toteutimme projektiopintomme Maren kyläkoululla, jossa koulutimme vapaaehtoisia 10. luokkalaisia oppilaita tuleviksi iltapäiväkerhon pitäjiksi. Opetimme heille erilaisia opetusleikkejä, -pelejä ja -metodeja. Kolmen viikon pika-okl! Tarkoituksena on, että nuo 10. luokkalaiset pitävät jatkossa englantikerhoa nuoremmille oppilaille, jotta kerho jäisi elämään, eikä olisi vain kolmen viikon juttu.

Ensimmäisillä kerhokerroilla koko projekti tuntui jättimäiseltä haasteiden vuorelta, täynnä epäonnistumisen kuoppia. Jos 10. luokkalaiset oppilaat eivät osaa kertoa lempiväriään englanniksi, niin mitä me muka voimme saada aikaan kolmessa viikossa? No, ainakin huomasimme sen, että me ”avoimet ja kannustavat” opettajanalut olimme melko kärkkäästi tuomitsemassa ensikohtaamisen perusteella, ja yllättäen ihan turhaan. Osansa tuohon alun ”osaamattomuuteen” tekivät kulttuurierot, väärinkäsitykset ja erot ääntämistavassa. Todellinen kulttuurien kohtaaminen arjessa! Seuraavien kolmen viikon aikana hakattiin kyllä päätä seinään ja selviteltiin väärinymmärryksiä yhdessä oppilaiden kanssa, mutta myös naurettiin sydämen pohjasta. Loppujen lopuksi viimeisellä kerhokerralla koimme unohtumattoman onnistumisen hetken, kun eräs oppilas halusi vetää koko kerhokerran itse, vähän niin kuin mallituntina. Tämä oppilas oli valmistellut kaiken todella hyvin, tehnyt itse sananselityspelin ja jopa keksinyt oman opetuslaulun! Huikeaa, ihan jokainen meistä ei olisi pystynyt samaan ensimmäisenä okl-syksynään…

Maren kyläkoulun lisäksi vietimme paljon aikaa myös Hosainan kuurojen koululla. Koululla asuu noin 200 kuuroa lasta, esikoululaisista lukiolaisiin. Etiopiassa kuurojen, samoin kuin muidenkin vammaisten asema on hyvin heikko, joskin toivottavasti paranemaan päin. Oppilaiden karut elämäntarinat menevät ihon alle. On ihan eri asia kuulla televisiosta lapsiin kohdistuvista julmuuksista, kuin pitää itse kädestä kiinni lasta, jonka omat vanhemmat ovat yrittäneet tappaa tämän kuurouden takia. Tietäen lasten taustoista, on uskomatonta kuinka paljon elämäniloa ja ystävyyttä kuurojen koululle mahtuu. Sitä riittää ihan jokaiselle, ja vielä jää ylikin, vastaantulijoille annettavaksi. Vietimme koululla monta mukavaa iltapäivää pelaillen, jutustellen ja leikkien oppilaiden kanssa. Saimme myös osallistua koulun unohtumattomaan joulujuhlaan, johon kuului suomalaisissa joulujuhlissa kiellettyjen listalle päätyvä (?) jouluevankeliumi, paljon lauluja, esityksiä sekä huikea kokko tansseineen.

Pääsimme myös muutaman kerran vierailemaan paikallisen naisen, Itetun, pitämään kotikouluun. Itetu työskenteli aiemmin ”maailman vanhimmassa ammatissa”, mutta saatuaan uuden mahdollisuuden, hän kouluttautui lastentarhan opettajaksi, ja pitää nyt kotonaan esikoulua. Itetu on koonnut kotikouluunsa kylän köyhimpien perheiden lapsia, jotta nämä saisivat puolestaan uuden mahdollisuuden elämässään ja voisivat pärjätä myöhemmin oikeassa koulussa, sillä se on ainoa mahdollisuus päästä pois peltihökkeleiden varjoista. Itetu ei saa työstään varsinaista palkkaa, vaan oppilaiden vanhemmat maksavat kukin miten ja milloin voivat, jotkut jauhoilla, toiset kankailla. Suomalainen hyväntekeväisyysjärjestö Astamari ry (suom. opettaja) lahjoittaa osan tuotostaan Itetun kotikoululle.

Hetkellinen hulluus, rohkeuden sykäys ja halu tehdä jotain merkityksellistä saivat meidät lähtemään tälle matkalle, josta me kaikki olemme jälkeen päin enemmän kuin kiitollisia. Matka yhteen maailman köyhimmistä maista ei kuitenkaan ollut mikään leppoisa aurinkoloma. Näimme matkallamme varmasti surullisimpia asioita koko elämämme aikana, Etiopian maaseudulla köyhyys on kirjaimellisesti käsin kosketeltavaa ja nälänhätä täyttä todellisuutta. Meistä kukaan ei varmasti koskaan unohda hetkeä, jolloin pieni alaston lapsi, vatsa riisitaudista pullottaen, katseli meitä salaa puiden varjosta. Veimme hänelle ruokalautasemme, ja lapsi tarttui tuohon lautaseen sellaisella voimalla, että sitä ei olisi kukaan saanut otettua hänen kädestään enää pois. Sillä hetkellä maailman epätasa-arvoisuus ja oma voimattomuus iskivät todenteolla vasten kasvoja. Meistä jokaiselle oli todella silmiä ja sydäntä avaavaa nähdä ja kokea tuo kaikki. Ihmisten hätää ei voinut vain ohittaa ja jatkaa matkaa, kaikki se oli kohdattava. Sellaisista kohtaamisista saattoi löytyä kuitenkin se voima, joka auttoi jaksamaan. Jos yhtäkin ihmistä pystyi auttamaan, se tuntui äärettömän arvokkaalta. Itselle pienet teot saattoivat merkitä toiselle niin paljon. Toisaalta huomasimme myös sen, että vaikka kuinka paljon auttaisimme ja antaisimme näille ihmisille, saamme heiltä aina tuhatmäärin enemmän takaisin.

Kaiken tuon köyhyyden ja kurjuuden yläpuolelle kohoaa kuitenkin Etiopian kauneus ja rikkaus. Upea luonto, rento ja rauhallinen elämäntyyli sekä ihmisten lämmin ja välitön tapa kohdata toisensa. Heillä ei ehkä ole sähköä joka päivä ja kapeat vuoristotiet kuoppineen ja sortumineen ovat vaarallisia, mutta heillä on jotain, mitä monelta länsimaalaiselta puuttuu. Heillä on vilpitöntä rakkautta, iloa ja välittämistä. On sanomattakin selvää, etteivät nuo ihmiset ole valinneet paikkaansa tässä maailmassa, mutta sen sijaan he ovat valinneet poikkeuksellisen tavan suhtautua siihen, miten maailma heitä kohtelee. Kun tapaa ihmisen, jolla ei ole mitään, ja joka kuitenkin antaa siitäkin vähästään toisen hyväksi, muuttuu silloin omassakin sisimmässä jotakin. Sellaisella hetkellä saattaa löytyä se kuuluisa puuttuva palanen.

Tätä kirjoittaessa huomaan, kuinka vaikeaa näistä kokemuksista on kertoa ilman kliseitä tai jeesustelua, ja se harmittaa, sillä nuo kokemukset ovat oikeasti jotain ihan muuta. Lähempänä totuutta on pölyinen nenä suunnattuna nöyrästi maata kohti sekä nolo ymmärrys siitä, kuinka pahasti laput silmillä täällä onkaan onnistunut tähän saakka kulkemaan. Ja silti, ehdottomasti yksi elämän parhaista kokemuksista.

Ihanaa kevättä toivottaen,

Minna Isotalo (koko Etiopian retkikunnan puolesta)

PS. Jälleen toukokuussa allekirjoittanut heittää rinkan selkään ja lähtee seuraamaan sydäntään päiväntasaajalle. Jos paikallinen netti on suotuisa, niin kesän vapaaehtoistyöstä syntyy toivottavasti myös blogillinen kirjoituksia. Ja kyllä isi, on ihan pakko.

Kuva

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s